Hymy: Sotasankarit
Sotasankarit
17.2.2010
Talvisodan kaukopartiomiehenä vihollisen selustassa
Asiasanat: Kaino Palola, talvisota, kaukopartio, sissipataljoona, Suojärvi, jatkosota, Kannas
Talvisodan jääsotureiksi kutsutut sissit eivät pitäneet meteliä retkistään. Kaukopartiomies Kaino Palolan mukaan ”tuhoryhmässä” pärjäsi vain hyvillä hiihtotaidoilla ja pettämättömillä hermoilla.
Kokkolalaisen kerrostalokaksion makuuhuoneessa köllöttelee laadukas kuntopyörä. Talon isäntä, 92-vuotias Kaino Palola hyppää ketterästi ”mersunsa” suitsiin ja polkaisee menopelinsä vauhtiin.
– Ei tässä vielä ikäloppuja olla, vaikka elettyihin vuosikymmeniin mahtuu monenlaista ajan jaksoa, veteraani hymähtää ja jatkaa kirnuamistaan.
Ikäisekseen Kaino Palola on hyväkuntoinen mies. 17 vuotta sitten leskeksi jäänyt veteraani myöntää olevansa monia ikätovereitaan onnellisemmassa asemassa.
– Rivit ovat harventuneet ja harvassa ovat myös rintamatoverit talvisodan ajoilta. Jäljellä on vain muistot ja muutama valokuva, Palola huokaa silmäkulmiaan pyyhkien.
Kalastajapojan tulikaste
Kälviäläisen orpopojan sotaretki alkoi muutamaa kuukautta ennen talvisodan syttymistä.
– Hevosmiesten uutistoimisto oli siihen aikaan nopein tiedotusväline, joten aavistelin jo kutsunnoissa, että kivääriä tarvitaan muuhunkin kuin tarkkuusammuntaan.
Kalastaja Palola oli oikeassa. Vaikka 21-vuotias nuorukainen ei ehtinyt sairaalareissunsa takia ensimmäisiin lähtijöihin, niin miehen sotareissulle tuli kuitenkin pituutta viittä vaille viisi vuotta.
– Ensimmäinen kosketus ryssään tuli jo Lappeenrannassa. Puhelinpäivystäjänä onnistuin nappaamaan tiedon, että venäläiset ovat tulossa pommien kanssa vierailulle.
– Ei siinä ehditty alokasoppeja muistelemaan. Pistimme konekiväärit asemiin ja annoimme ”iitintiltun” laulaa. Pudotimme kolme konetta ja pistimme muutenkin kunnolla hanttiin, veteraani Palola muistelee ensimmäistä tulikastettaan.
”Kymmeniä kilometrejä umpihangessa”
Konekiväärikoulutuksen saanut Kaino Palola siirrettiin talvisodan ensimetreillä sissipataljoona kolmosen riveihin ja sitä kautta kaukopartiomieheksi.
– Sisseistä oli kova pula, joten ei siinä kyselty mielipiteitä eikä toivomuksia. Pukeuduin vain lumipukuun ja hyppäsin suksille. Ensimmäinen reissu opetti sen, ettei sissin retkillä tarvita paluulippua. Hengissä selviytymiseen tarvittiin muutakin kuin tuuria.
Palolan ryhmä teki tuhojaan rajan pinnassa ja tehtäviin kuului miinoittaa muun muassa vihollisen huoltoteitä.
– Kyseessä oli pirunmoinen tehtävä. Yli 40 asteen pakkaset olivat kylmään tottuneille suomipojillekin kova haaste. Vaikka varusteet olivat suhteellisen hyvät, niin suurin jännitysnäytelmä käytiin kuitenkin aseiden toimivuudesta. Onneksi meillä oli käytössä niin sanottu Suomi-konepistooli. Siihen saattoi luottaa, kunhan piti aseen puhtaana, veteraani Palola muistelee.
Kovista talviolosuhteista huolimatta kaukopartiomies Palolakin nähtiin useammin suksilla kuin nuotion äärellä. Parin vuorokauden partioreissuille valittiin yleensä miehet, jotka olivat sekä henkisesti että fyysisesti hyvässä kunnossa.
– Muistan varsin hyvin ensimmäisen partioretken, jossa miehistä tehtiin sotilaita. Pakkasta oli silloinkin yli 40 astetta ja edessä kymmenien kilometrien hiihto syvässä umpihangessa. Mukaan otettiin ”tihutyöläisen täysvarustus”, johon kuului muonan ja konepistoolin lisäksi ahkiollinen miinoja. Painoa kuljetukselle kertyi reilut 100 kiloa, Kaino Palola valottaa.
Pahuuden enkelit
Kaukopartiomies Palolan ensimmäinen partioretki suuntautui Suojarvelle, jossa ”Pahuuden enkeleiksi” kutsutun sissiryhmän tehtävänä oli miinoittaa naapurin huoltotie.
– Matkaan lähdettiin yöllä ja ainoana valonlähteenä toimi kirkas tähtitaivas. Vaikka lumipuvun alle vedettiin paksu sarkapuku ja jalassa olivat tukevat lapikkaat, niin kylmyys ei antanut armoa. Pärjäsimme kuitenkin paremmin kuin naapurin iivanat, sillä heillä oli kehnommat varusteet ja tahmeammat polttoaineet.
Huoltoteiden miinoittaminen jäätävissä olosuhteissa koetteli kuitenkin Palolankin porukkaa.
– Muutamalta kaverilta loppui jo puolimatkasta voimat. Nostimme heidät ahkioon, miinojen päälle ja jatkoimme matkaa. Onneksemme matkan varrelle sattui tyhjä metsäkämppä, jonne pääsimme lämmittelemään ja keittämään saikkaa.
Muutaman tunnin lepo sai väsyneetkin miehet virkistymaan ja aamuyön hämärissä Palolan porukka oli jälleen täydessä vahvuudessa ja valmiina jatkamaan matkaa.
– Pääsimme perille ja ryhdyimme täyttämään tehtävää. Miinoitus tapahtui niin sanotusti ”itsemurhameiningillä”, sillä päivänvalo ei antanut minkäänlaista suojaa. Suoritimme annetun tehtävän kuitenkin ajallaan ja vetäydyimme nopeasti metsän suojiin. Tällä kertaa myös oikeat enkelit olivat puolellamme, sotaveteraani Palola muistelee ensimmäistä sissiretkeään.
”Kylmään ja kolttosiin tottui”
Palolan rauhallinen, mutta samalla kylmäpäinen asenne osoittautui aseeksi, jolle tuli käyttöä myös myöhemmässä vaiheessa.
– Tehtäviä tuli kuin liukuhihnalta. Kylmään ja kolttosiin tottui sen verran nopeasti, ettei yön selkään lähtö tuntunut enää ylivoimaiselta.
– Opin myös varustautumaan ja valmistautumaan oikein. Partioretkeltä tullessani puhdistin ensi töikseni aseen ja voitelin suksen pohjat tervalla. Tämän jälkeen laitoin vaatteet kuivamaan, täydensin leipälaukun, söin ja pistin nukkumaan. Partiomiehen oli oltava jatkuvassa lähtövalmiudessa.
Kaukopartiomiehen ei tarvinnut Kaino Palolan mukaan kulkea reissujaan kurnivin vatsoin. Valkopukuiset sissit varustettiin niin sanotulla rautaisannospakkauksella, joka sisälsi leipää, voita, sokeria, kahvia ja lihaa.
– Hätävaraksi kutsuttu ruokalaukku kulki aina mukana. Joskus kävi niin, että muona loppui, mutta onneksi vanikkaa riitti purtavaksi ja lunta sulatettavaksi. Ei talvisodan sissin tarvinnut tyhjin vatsoin sotia. Meillä oli jopa normaalia paremmat sapuskat, Palola selvittää.
Viimeinen vihellys
Kaukopartiomies Kaino Palolan sissiretket päätyivät joukkosidontapaikalle tammikuun 21. päivänä.
– Olimme juuri tulleet partiosta ja menimme telttaan nukkumaan. Takana oli parin vuorokauden reissu ilman unta, joten nukahdin saman tien.
– Heräsin jumalattomaan rytinään, kun asetoverit huusivat vihollisen hiippailevan metsän reunassa. Nappasin kiväärin mukaani ja hyppäsin suksille. Venäjän pojat olivat kuitenkin nopeampia ja rähinähän siitä tuli. Laskin pari kolme lipasta takaisin ja olin juuri rynnimässä suojaan, kun räjähtävä luoti napsahti suoraan olkapään alapuolelle. Kaaduin näreikköön ja tunsin, että jotakin lämmintä virtaa kylkeä pitkin. Nappasin kourallisen lunta ja painoin jääkylmän ”siteen” haavan päälle. Luin samalla hiljaisen rukouksen ja ummistin silmäni, Palola kuvailee.
Kireä pakkanen pelasti kaukopartiomies Kaino Palolan hengen.
– Veri tyrehtyi sen verran, että pääsin konttaamalla sadan metrin päässä olevalle joukkosidontapaikalle. Pojat kursivat olkavarren siirtokuntoon, sillä kenttäsairaalaan oli pitkä ja vaikeakulkuinen hevosmatka. Matkasimme koko yön kovassa pakkasessa, mutta perille päästiin.
– Siihen loppui kuitenkin Palolan pojan talvisota. Seuraavan kerran astuin rintamaviivalle vasta loppusyksystä, mutta jatkosota Kannaksella onkin jo toinen tarina, Palola summaa 52 päivää kestäneestä talvisotaretkestään.
Teksti:
Kuvat:
Tulosta | Lähetä kaverille
Kommentit (0)