Hymy: Sotasankarit
Sotasankarit
22.8.2008
”Sotilaan Tunnussana pelasti henkeni”
Asiasanat: Juha Ojalehto, tiedustelija, sissikomppania, SissiP2, Tolvajärvi, Aittojoki, Pössin komppania, 1/ ErP10, Uhtua, Jyvälahti, JR11, Etukukkula, Lapin sota
Hyvä kunto ja tarkka vaisto tekivät Juho Ojalehdosta sissikomppanian arvostetun tiedustelijan. Ylikersantin sotaretki kesti viisi vuotta.
Alkukeväästä 90 vuotta täyttänyt kärsämäkinen Juho Ojalehto nappaa ensi töikseen lipaston päällä olevan lompakon ja kaivaa esiin ajokorttinsa.
– Viisi vuotta tuli jatkoaikaa ilman minkäänlaisia murinoita. Muistissakaan ei ole suurempia aukkoja ja kunto on muutenkin kuin nuorella pojalla. Eiköhän näillä eväillä vielä kalkkiviivoja mittailla, sotaveteraani puhelee tyytyväisenä.
Juho Ojalehto viettää leskimiehen päiviä idyllisessä maalaistalossaan. Tupa on täynnä kukkia ja vaatenaulakko lähes sotilaallisessa järjestyksessä.
– Nyt on aikaa pitää paikat kunnossa. Emäntä opetti aikoinaan, ettei miehen maine siitä kärsi, jos osaa ommella paidan napin tai heiluttaa siivousmoppia. Näille taidoille on viime vuosina löytynyt käyttöä, Juho hymähtää.
Taistelu pakkasukkoa vastaan
Elämäntyönsä Tiehallinnon työnjohtajana tehnyt Ojalehto muistelee sota-aikaa suurella kunnioituksella.
– Taistelin parhaimmat nuoruusvuoteni isänmaan puolesta. Olin 21-vuotias noustessani junaan, joka lähti kolistelemaan kohti tuntematonta. Tiesimme vain sen, että joutuisimme maahantunkeutujien rintamalohkolle. Mieli oli täynnä pelonsekaista uhoa. Eväitäkin syötiin hiljaisuuden vallitessa, sillä ruisleipää nakertaessa ei voinut olla miettimättä sen tekijää, veteraani puhelee.
Myös ensimmäinen rintamalla vietetty vuorokausi on syöpynyt Ojalehdon mieliin. Nuorista vapaaehtoisista kasattu sissiryhmä joutui heti alkumetreillä sotilaalliseen tulikasteeseen, sillä pahin vihollinen ei ollutkaan piippalakki.
– Laskeuduimme junasta pimeään talviyöhön. Asema oli tuntematon ja pakkanen kova. Meidät lastattiin 40 miehen ryhmissä kuorma-autojen avolavoille, joten edessä oli kylmä kyyti. Perillä Tolvajärven maastossa kohtasimme uuden ongelman. Vaikka kulmilla harhailikin Iivanoita, oli venäläisiäkin suurempi vihollinen kylmyys. Saapumatta jäänyt ”majoitusauto” pisti nuoret sotilaat tosi paikan eteen.
– Emme voineet tehdä kunnon nuotiota eikä tähtitaivaskaan lämmittänyt, joten vaihtoehdot olivat vähissä. Heitimme hangelle kasan havuja ja asetuimme päällekkäin makuulle. Lämpö pysyi kohtalaisena, kun säännöllisin väliajoin alimmainen luovutti paikkansa päällimmäiselle. Olihan se erikoista, mutta tällä tavoin säilyimme hengissä, Juho Ojalehto selvittää.
Rautamyrskyn kourissa
Veteraani muistelee Tolvajärveltä alkanutta sotaretkeä täydelliseksi henkiinjäämistaisteluksi. Vaikka vapaaehtoisista kasattu SissiP2 oli tietoinen tehtäviensä vaarallisuudesta, taistelut yllättivät kovahermoisimmatkin sotajermut.
– Venäläinen osasi järjestää täysmittaisia rautamyrskyjä. Muistan kuin eilisen päivän ensimmäisen tulikasteeni.
– Olimme leiriytyneet tiheään metsikköön ja sytyttäneet kaminan. Kaivelin repusta vanikkaa, kun taivaalta alkoi kuulua jyminää. Juoksin ulos ja näin edessäni kolme viholliskonetta. Ehdin juuri heittäytyä näreikköön, kun pääni ylitse vihelsi luotisuihku. Perässä tuli pommeja ja konekivääritulta. Ilma oli hetkessä täynnä rautaa ja ruutia. Piilopaikat olivat vähissä, joten vain ihme pelasti suuremmilta tappioilta, Ojalehto kuvailee kauhunhetkiään.
Tulikasteen karaisema Ojalehto ei antanut Tolvajärven tapahtumien olla esteenä isänmaallisille ajatuksilleen.
– Lähdin pistämään hanttiin, joten en antanut pelolle valtaa. Seuraava sissiretki suuntautui Aittojoelle. Meidät komennettiin pahat mielessä hiihtämään linjojen taakse ja tuhoamaan vihollisen esikunta.
– Tehtävä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tulimme vihollisen huoltotielle ja asetuimme puiden suojaan piiloon. Näimme edessämme kolme tankkia, jotka ohittivat vain muutaman metrin etäisyydeltä. Pimeyden turvin hiivimme esikunnan aidan viereen ja odotimme käskyä. Kaikki oli valmiina, mutta lopputulos oli yllättävä. Meitä kiellettiin hyökkäämästä, joten siitä retkestä tuli pelkkä iltakävely, veteraani Ojalehto selvittää harmistuneena.
Pössin pahat pojat
Vaikka Aittojoen sissiretkellä ei kulunut luotiakaan, niin seuraavalla niitä ammuttiinkin ämpärikaupalla.
Talvisodan räyhäkkäimmistä sissitempauksista vastasi niin sanottu Pössin komppania. Myös Juho Ojalehto astui maineikkaan 1/ ErP10:n riveihin, jossa hänet valittiin komppanian päällikön lähetiksi.
– Tehtävän luonne paljastui lähes saman tien. Olimme majoittuneet Kollaan ja Aittojoen rintamalohkojen välimaastoon, josta teimme partioretkiä vihollisen selustaan. Vierailut eivät olleet mitenkään hyväntahtoisia, Kärsämäen veteraani paljastaa.
Hyväkuntoisena lähettinä Ojalehto hiihteli myös tunnustelijana, joka paljastuikin myöhemmässä vaiheessa uhkarohkeaksi tehtäväksi.
– Muistan hyvin erään tunnustelun, jonka seurauksena olin saada kutsun taivaalliseen hiihtopartioon. Rehellisesti sanottuna säntäsin suoraan suden suuhun. Huomasin vaaran vasta siinä vaiheessa, kun näin edessäni vihollisen nuotion. Perääntyminen oli myöhäistä, kun konetuliaseet alkoivat laulaa. Syöksyin puolisokeana eteenpäin ja vain hullun tuurilla onnistuin välttämään naapureiden jakamat luotiterveiset, Ojalehto huokaa.
Päästyään takaisin omiensa luokse edessä oli kuitenkin toinen ryöpytys.
– Komppanian päällikkö ei ilahtunut yöllisestä hiihtoretkestäni. Sain isälliset nuhteet ja käskyn pidättäytyä vain ja ainoastaan lähetin tehtävissä. Onneksi ei sentään käskenyt kasaamaan kiviä polun reunoille, Juho jatkaa naureskellen.
Enkeleiden suosiossa
Juho Ojalehto hypistelee käsissään ajan patinoimaa sotilaspassiaan ja huokaa syvään.
– Ei tämäkään dokumentti ilmaiseksi tullut. Monesti ristin kädet ja luin hiljaisen rukouksen yläilmoihin. Usein se kuultiin, mutta muutaman kerran sanoma jäi puolitiehen, veteraani luonnehtii ja viittaa enkeleiden läsnäoloon ennen kaikkea Uhtuan tapahtumissa.
Pössin komppanian lähettinä kannuksensa ansainnut Ojalehto ylennettiin myöhemmässä vaiheessa ryhmänjohtajaksi. Ensimmäinen asemapaikka sijaitsi Uhtualla.
– Tarkoituksenamme oli laittaa piikkilankaesteitä asemapaikan etuosaan. Lähdimme lähetin kanssa tutkimaan aluetta. Minä kävelin edellä ja lähetti perässä. Välimatkaa oli vain muutama metri, kun lähetti astui miinaan. Kuulin vain valtavan humahduksen ja lensin piikkilankalieriö selässäni hankeen. Lähetti kuoli heti ja minä sain vain muutaman pintanaarmun, Juho selvittää ihmepelastumistaan.
Toinen vastaavanlainen tapaus sattui Jyvälahdella, jossa Ojalehto palveli JR11 kenttävartiointitehtävissä.
– Oli poikkeuksellisen kaunis kesäpäivä. Jätin pojat leiriin ja lähdin lähimetsään katselemaan marjoja. Olin juuri pääsyt harjun toiselle puolelle, kun kuulin valtavaa tulitusta. Hiivin katsomaan ja huomasin venäläisten saartaneen leirin. Laukaustenvaihto päätyi onneksemme Suomen hyväksi. Palattuani takaisin sain osakseni hurraa-huutoja ja miehekkäitä halauksia. Pojat luulivat minun jääneen venäläisten vangiksi, Juho Ojalehto kertaa ikimuistoista marjamatkaansa.
”Emma hylkäsi ja pelasti”
Suojelusenkelit eivät hylänneet nuorta ryhmänjohtajaa myöskään Etukukkulalla. Kukkulan puolustaminen ja vartiointi oli uskottu yhden joukkueen tehtäväksi. Tehtävän vaarallisuudesta kieli se, että joukkue kulki vain pimeällä ja pienissä ryhmissä.
– Vartioinnista ja varotoimenpiteistä huolimatta venäläinen pisti kaikkensa peliin. Naapuri aloitti tykistöllä sellaisen rumputulen, ettei siinä hetkeen edes tajunnut mitään. Ilma täyttyi raudasta ja ruudista. Syöksyin ulos korsusta ja annoin lauluvuoron Emma-nimiselle kiväärille. Kesken hyökkäyksen panokset kuitenkin loppuivat. Yritin vauhdissa vaihtaa lipasta, mutta epäonnekseni kivääri tippui. Samalla kun pysähdyin nostamaan Emmaa, edessäni räjähti kranaatti, ylikersantti Ojalehto kuvailee.
Vielä siinä vaiheessa ryhmänjohtaja Ojalehto ei voinut aavistaa, kuinka läheltä kuoleman enkeli olikaan lentänyt.
– Haavoituin käsiin ja sain luonnollisesti lomalapun mamman viereen. Toipumislomalla vaimoni pesi asetakkia ja löysi vasemmanpuoleisesta rintataskusta sormenpään kokoisen sirpaleen. Sama sirpale oli jättänyt jälkensä myös taskussa olleeseen muistilehtiöön sekä Sotilaan Tunnussanaan. Itkuhan siinä pääsi. Viikatemies oli koputellut olkapäätä, Juho sanoo kyyneleitä pyyhkien.
Rättimikosta maailmanmestariksi
Ojalehdon viisi vuotta kestänyt sotaretki päätyi lappilaiselle rättivarastolle.
– Saksalaisten hätistely jäi muiden tehtäväksi, sillä jonkun oli pidettävä aseveljet hyvissä varusteissa. Luulenpa jakaneeni monille miehille elämänsä parhaimmat vaatteet, talousaliupseerina Lapin sodassa palvellut Ojalehto hymähtää.
Vaikka sodan epäiltiin raapaisevan myös Ojalehdon elämästä parhaimman särmän, kamarin nurkassa koreileva palkintokaappi kielii kuitenkin muuta.
Vuosikymmenten saatossa Juho on pitänyt sinivalkoisia värejä kunniassa kansainvälisillä hiihtoladuilla. Saavutuksista kirkkain on henkilökohtainen kultamitali veteraanien MM-kisoista.
– Lopetin maailmanmestaruuksista taistelemisen vuonna 1991. Hiihtelen edelleen, mutta en kelloa vastaan, hän täsmentää.
Vaikka urheilu on jäänyt vähemmälle, Ojalehdolla riittää puuhasteltavaa lukuisten luottamustehtävien parissa. Sotaveteraanien puheenjohtaja edustaa kotipaikkakuntaansa myös piiritasolla.
– Kalenteri ja auto ovat kovassa käytössä. Vielä kun ehtisi katselemaan kukkien kastelijaa, niin elämä olisi mallillaan, Juho myhäilee ja pistää kahvipannun tulelle.
Teksti:
Kuvat:
Tuoreimmat juorut
Kommentit (10)
1.
Tälläisiä ihmisiä maailma tarvitsee. Kiitos.
11.9.2008 klo 09.16, Katja (vierailija)
2.
Aivan samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Tässä hektisessä pintaliitomaailmassa tositeeveineen olisi myös jokaisen toisia arvostelevien hyvä lukea näitä sota-ajan tarinoita ja miettiä hetki asioita itsekseen. Loistavia tarinoita!
11.9.2008 klo 15.31, Kuin myös (vierailija)
3.
Naita asioita lukiessa tulee ulkomaillakin asuessa joka kerta tippa silmaan.
Kiitos.
14.9.2008 klo 19.10, Mamba (vierailija)
4.
Kiitos –Kyllä nämä Sota-tarinat on tosi hyviä ja todellisia juttuja asun täällä Ruotsissa ja ne rrittäin tärkeitä minulle ja monelle Ruotsin suomalaiselle…Terv Voitto
9.10.2008 klo 20.23, voitto minkkinenn (vierailija)
5.
Hyviä kertomuksia ja pidän hymy- lehdestä siksi että siinä on sotajuttuja ja muita tosi tarinoita. Ei ne veteraanitkaan ikuisesti elä. Tehkää juttuja kun niitä vielä pystyy tekemään.
28.10.2008 klo 10.55, Samaa mieltä (vierailija)
6.
tämä oli kyllä tosi hyvä kertomus ja se on on varmaan ollut tohon aikaan aika kamalaa olla tuolla tuli sateessa
3.12.2008 klo 20.08, make (vierailija)
7.
Näitä veteraanien, miesten kuin naistenkin tarinoita jaksaisi lukea ja kuunnella vaikka päivästä toiseen, tositarinoita jonka joku on oikeasti elänyt pelon ja ikävän keskellä. Isoisäni ei sodasta ikinä puhunut kenellekkään, niin pahat 4½ rintamavuotta olivat. Kaikki kunnioitus sotiemme veteraaneille ja sankarivainajille! Uhrimieli sankaruus, Isänmaamme voimakkuus!
27.4.2009 klo 22.02, ForVeterans (vierailija)
8.
Kunnia veteraaneille mutta ei mua ainakaan kiinnosta tämmösistä ahdistavista jutuista lukee.
30.6.2009 klo 00.54, antti20 (vierailija)
9.
Enoni Viljo Savolainen kaatui Aittojoella 23.01.1940. Hänen kunniakseen ja sankarin muistolleen nyt kohota maljan!
23.1.2010 klo 18.18, jorele (vierailija)
10.
Mielenkiinnolla luen näitä juttuja, mutta ollut varmasti kauheaa tuo sota.
15.4.2010 klo 09.16, ee (vierailija)
Tulosta | Lähetä kaverille
Kommentit (10)