• Tästä puhutaan
• Juorut
• Blogit
• Kuvat ja videot
• Keskustelu
• Horoskooppi
• Vitsit
• Kysy Sonjalta
• Puutaheinää
• Kilpailut
• Luontosarja
• Hymyn hurjimmat
• Sotasankarit
• Seppäsen kolumni
• Julkkis kokkaa
• Hymy häppeninkiä

Sotasankarit

22.3.2010

Sodan kauhut syöpyivät lääkintämiehen sieluun

Asiasanat: Onni Ollikainen, jatkosota, lääkintämies, Kiestinki, JR33, Aavesaari, etulinja, lähetti, ryhmänjohtaja, Kannas, Stalinin kanava, Ägläjärvi, Lapin sota, Ranua, Moskuvaara

Vapaaehtoisena rintamapalvelukseen astunut Onni Ollikainen osallistui jatkosodan rytinöihin lääkintämiehen roolissa. Monelle sotilaalle tuli apu liian myöhään, mutta ketään ei jätetty kentälle.

Kodikkaan rivitalohuoneiston porraspielessä nököttää korean punainen polkupyörä, joka kielii omistajansa aktiivisesta liikuntaharrastuksesta. Jo 85-vuotias Onni Ollikainen pyytää vierasta tupaan ja napsauttaa kahvinkeittimen päälle.

Sodankylän veteraani ei kata kahvipöytää ensimmäistä kertaa, sillä nestori tuntuu hallitsevan keittiöhommat.

– Leskimiehenä olen tottunut kokkaamaan itse. Joskus käyn ulkona syömässä, mutta viihdyn paremmin omassa keittiössä kuin muiden palveltavana, kymmenen vuotta sitten vaimonsa menettänyt Ollikainen sanoo.

Ollikainen nappaa kirjahyllystään sotamatrikkelin ja kaivaa esille tutun kuvan.

– Muuta sotamuistoa minusta ei olekaan. Kaikki kuvat menivät vuonna 1965 sattuneessa tulipalossa. Tuli tuhosi kaiken. Jäljelle ei jäänyt mitään – ei edes lompakkoa. Pahinta oli kuitenkin lapsen kuolema, sillä 4-vuotias poikamme jäi liekkeihin ja löydettiin myöhemmin raunioista, Onni muistelee kyynelet silmissä reilun 40 vuoden takaista perhetragediaa.

Veteraani Ollikainen pyyhkäisee silmäkulmaansa ja sanoo elämän jatkuneen, vaikka vuosikymmeniin mahtuu lukuisia vastoinkäymisiä.

– Meidän ikäluokka on kasvanut luotien varjossa. Sota opetti kunnioittamaan kanssaihmisten lisäksi myös omaa peilikuvaansa. Nykypäivän jurinat pienistä kengistä tai suurista rasvaprosenteista tuntuvat niin turhilta, rintamaveteraani huokaa.

Vaarallinen neitsytmatka

Onni Ollikainen istahtaa kiikkustuoliinsa ja palauttaa mieliinsä vuoden 1941 kesän, jolloin nuori sodankyläläinen sai kutsun rintamapalvelukseen.

– Lähdin vapaaehtoisten riveissä kohti tuntematonta. Meitä oli parikymmentä lapinpoikaa samassa junassa ja matka taittui suuren hiljaisuuden vallassa. Mutustelimme kotoa saatuja eväitä ja ikävöimme tutun tuvan lämpöä. Pelon sekaisen jännityksen määrää ei voi sanoin kuvailla.

Loputtomalta tuntuneen junamatkan jälkeen Ollikainen aseveljineen siirrettiin avoponttooniin, jonka aikana lopulliseksi määränpääksi selvisi Kiestinki.

– Sata kilometriä edestakaisin vaappuvassa ponttoonissa ei ollut mitenkään mieltä ylentävää. Moottorit pätki ja eteneminen oli hitauden lisäksi erittäin vaarallista, sillä menopelin avonaisuuden takia olimme vihollisellekin kuin tarjottimella. Rantautuminen oli sanan varsinaisessa merkityksessään venäläistä rulettia, Onni muistelee elämänsä hurjinta venematkaa.

Mieleen jääneen ponttoonimatkan jälkeen Sodankylän nuorukainen siirrettiin tositoimiin, sillä JR33:n riveissä palvellut Ollikainen määrättiin etulinjaan lähetiksi.

– Sodan armoton arpapeli tuli heti tutuksi. Meidät komennettiin Aavesaareen ja paikka osoittautui suoraan sanoen helvetin esikartanoksi. Jouduimme heti tulopäivänä sellaiseen keskitykseen, että vain ihme piti hengissä.

– Miestappio oli valtava ja tämän seurauksena jouduin lähes pystymetsästä ryhmänjohtajaksi. Aavesaaren tulikaste päätyi monen kohtaloksi, mutta me hengissä selvinneet tiesimme sen jälkeen, ettei sodassa tunneta armoa, veteraani Ollikainen muistelee.

Ryhmänjohtajana kunnostautunut lapinpoika sai kylmäpäisyytensä ansiosta pikakoulutuksen lääkintämieheksi ja pian Ollikainen ryömi Kannaksen näreikössä haavoittuneita paikkaillen.

Viimeinen rukous

Lääkintäaliupseeri Ollikainen osallistui myös surullisesta historiastaan kuuluisan Stalinin kanavan asemasotaan.

– Puheet piinaavasta asemasodasta pitävät paikkansa. Paikka kuhisi tarkka-ampujia ja venäläiset olivat onnistuneet saamaan tehtävään tarkkavainuiset miehet. Pää oli pidettävä piilossa, sillä pienikin virhe merkitsi kuolonkellojen kumahdusta.

Vaikka asemasota oli pääasiassa juoksuhaudoista käsin tappelemista, niin lääkintämies Ollikaisella riitti kiirettä.

– Stalinin kanavan yhteenotoissakin kärsittiin kovia miestappioita. Paikattavaa riitti ja valitettavan usein lääkintämiesten viimeiseksi tehtäväksi jäikin viimeisen rukouksen suorittaminen, Ollikainen huokaa.

Raskaan asemasodan jälkeen Sodankylän nuorukainen siirtyi eturintaman mukana Ägläjärven päähän, jossa Ollikainenkin sai oman tulikasteensa.

– Saavuimme linjaan väsyneinä ja nälkäisinä. Pystytimme puolijoukkueteltan kahden koivun väliin ja teimme nuotion. Istahdin puun juurelle juomaan teetä ja samalla jysähti. Paine heitti selälleen ja tunsin kuinka ilma oli täynnä mutaa ja rautaa.

– En tiedä, kuinka kauan makasin näreikössä ja odotin korvia vihlovan huminan loppumista. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta. En nähnyt ympärilläni muuta kuin paniikkia ja tuskasta huutavia aseveljiäni. Ryömin kohti ääniä ja pyrin tekemään velvollisuuteni lääkintämiehenenä. Raahasin tovereitani suojaan ja annoin tarvittavaa ensiapua luotisuihkujen keskellä.

– Monen kohdalla apu tuli liian myöhään, mutta ketään ei jätetty kentälle, veteraani Ollikainen kuvailee mieliin jäänyttä tulimyrskyä.

”Rintaman kurjin tehtävä”

Lepohetken katkaissut keskitys oli koitua myös lääkintämies Ollikaisen kohtaloksi, sillä mies sai osuman polveensa.

– Sidoin muita, kun tunsin jalassani outoa karvastelua. Otin saappaan jalasta ja nostin lahkeen ylös. Vasta siinä vaiheessa näin, että polvilumpion vieressä oli sirpale. Vain milli keskemmäksi, niin jalalle olisi käynyt kurjasti.

Venäläisten kranaattikeskitys piti kuitenkin huolen, ettei Ollikainenkaan ehtinyt jäädä huokailemaan hyvää tuuriaan.

– Nappasin laukusta siderullan ja kääräisin polven pakettiin. Pistin saappaan jalkaan ja jatkoin hommia. Ei siinä rytäkässä ehtinyt jäädä voivottelemaan. Satojen metrien säteellä oli paljon poikia, joiden elämänlangat olivat hauraissa käsissä, Onni Ollikainen selvittää ja myöntää samalla, että toimenkuva lääkintämiehenä oli rintaman kurjin tehtävä.

– Rehellisesti sanottuna ei kaikista ollut lääkintämiehen tehtäviin. Meidän oli oltava aina paikalla ja mentävä myös sinne, mistä muut tulivat pois. Velvollisuutemme oli pitää miehet hengissä ja viedä haavoittuneet turvaan. Veren, lian ja kalman sekaiseen hajuun ei ikinä tottunut ja en unohda myöskään kuolevan katsetta. Siinä tunsi raavaskin mies heikkoutensa, sillä tunteet nousivat väkisin pintaan.

Lukuisia kuolemanviestejä kotirintamalle lähettänyt Ollikainen oli mukana myös Lapin sodassa, jossa Sodankylän poika sanoo kokeneensa yhden sotapojan pahimmista painajaisista eli aseveljen petturuuden.

– Ensimmäinen törmäyskurssi saksalaisten kanssa tapahtui Ranualla. Tarkoituksena oli saada saada pojat mottiin, mutta hanke epäonnistui. Joukossamme oli petturi, joka ”lauloi” sijaintimme viholliselle. Kuolemaa takonut tykistökeskitys tuhosi suunnitelmamme ja siinä samassa keskuutemme kylvettiin erittäin salakavala epäilyksen siemen. Emme pystyneet luottamaan mihinkään, emme edes lähimpään aseveljeemme, Lapin sotaveteraani harmittelee.

”Huumori auttoi jaksamaan”

Vaikka rintamatoverin petturuus jätti omat jälkensä, niin lääkintämiehenä palvellut Ollikainen muistelee suurempien ongelmien olleen vielä edessä.

– Saksalaisten takaa-ajo verotti niin henkisiä kuin fyysisiäkin voimavaroja. Kymmenien kilometrien päivämatkat, väsymys sekä tyhjä eväslaukku näkyivät miesten toimintakyvyssä. Muona oli niin vähissä, että pahimpaan nälkään söimme jopa paleltuneita mustikanvarpuja.

– Olimme kurja näky. Sotapojan hätävarasta eli leipälaukun kovettuneista vanikkapaloistakaan ei ollut jäljellä muuta kuin makoisa muisto. Huolto oli täysin jumissa. Emme saaneet edes kunnon vaatteita. Saappaista oli pohjat puhki ja housunpersuksesta vilkkui paidanhelma. Muistutimme enemmän rääsyläisjoukkoa kuin Suomen armeijaa, Ollikainen kuvailee sotaretkensä loppumetrejä.

Pitkä marssi läpi poltetun Lapin päätyi lääkintäaliupseeri Ollikaisen kohdalla kuuluisaan Moskuvaaraan.

– Vaaroja uhmaten lähdin omalla vastuullani käymään kotona. Lainasin polkupyörän ja ajoin savuavien niittyjen lävitse kohti tuttua pihapolkua. Vastassa oli lohduton näky. Mitään ei ollut jäljellä, ei edes savupiippua. Hain kaivosta vettä ja keitin raunioissa teetä. Heitin hiljaiset jäähyväiset ja pyöräilin takaisin tukikohtaani.

Pari vuotta myöhemmin Onni Ollikainen palasi takaisin tutulle maaperälle, kädessään lapio ja kirves.

– Elämä heitti takaisin Moskuvaaraan, vaikka sodan jälkeen minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä armeijan palvelukseen. Olen ikäni harmitellut, etten vastannut pyyntöön myöntävästi.

Kariutuneet kapiaishaaveet vaihtuivat kuitenkin ajan myötä isännän rooliin, sillä Ollikainen rakensi entisille sijoilleen toimivan maatilan.

Ajan saatossa perhe kasvoi kuudella lapsella ja leivän toi tupaan 15 lypsävää ja parikymmentä hehtaaria maata.

– Kohtalokas tulipalo pysäytti toisen kerran, mutta sodan käyneenä miehenä päätin voittaa tämänkin taistelun. Huumori on auttanut eteenpäin ja karikoista huolimatta olen saanut elää onnellisen elämän. Kuulun myös niihin onnekkaisiin, joiden ei tarvitse sotia enää unissaankaan, veteraani Ollikainen valaisee tyytyväisenä.

Teksti: Anne Anttila

Kuva: Anne Anttila

© Hymy