Hymy: Luontosarja
Luontosarja
28.2.2008
Pakkanen
Asiasanat: pakkanen, absoluuttinen nollapiste, Suomen pakkasennätys, Suomen kylmimmät paikat
Vanhaan hyvään aikaan talvet olivat talvia; oli paksu hanki ja tulipalopakkasia. Nykyään on tarjolla vain loskakelejä.
Mikä on Suomen pakkasennätys? Missä on kylmintä? Entä mikä on tulipalopakkanen?
Kovimmat tammipakkaset olivat juuri hellittäneet, kun pistäydyin Tornionjoen Kukkolankoskella. Jokilaakso vaikutti kuolleelta, väki kuuruili neljän seinän sisällä.
Vaan koskellapa oli kalamies. Hän hakkasi tuuralla aukkoa jääkanteen. Taustalla oli pääuoma, jossa hyhmäinen suppovesi tulvi – ihme ja kumma – jään päälle. Nollan alapuolelle jäähtynyt ja pienien jäähileiden täyttämä vesi oli alkanut jäätyä pohjan koskikiviin ja oli sieltä käsin kasvattanut kiintojäätä. Lopulta uoma oli tukkeutunut ja vesi oli noussut hangelle.
Seuraavaksi päiväksi ajan Pokkaan, asutukseen, joka sijaitsee Kittilän ja Inarin kirkonkylät yhdistävän erämaatien puolivälissä.
Osun parahiksi paikalle, kun Satu Majava on lukemassa Ilmatieteen laitoksen ilmastoaseman mittareita. Autosta ulos astuessa hihkaisen, että onpas raikasta. Siihen Satu, että ”nythän on leutoa, ohi ovat yli 40 asteen pakkaset.”
Piskuinen Pokka tunnetaan yhdestä asiasta. Se ei ole räsypokka, vaan kunnia olla Suomen pakkasennätyksen omistaja. Juuri tässä mittauspisteessä kirjattiin 28. tammikuuta 1999 siperialainen lukema, -51,5 celsiusastetta.
Äiti Maija-Liisa Majava aloitti sään palvelijana yli 30 vuotta sitten. Lapset ovat olleet apuna. Nyt heistä on remmissä Satu.
– Tämä on ihan oikea työ, eikä lomaa ole milloinkaan. Sääkopin mittarit pitää lukea määrättyyn aikaan kolmesti päivässä. Aamuisin otetaan lisäksi suppilomaisen kerääjän alta astia ja viedään sisälle sulatettavaksi. Lumesta syntyvä vesi kertoo sademäärän. Ja kun lunta oikein tulee, pitää toimitus tehdä kolmekin kertaa päivässä, Satu sanoo.
Lapissa ajellessa auton ulkolämpömittari saattaa sydäntalven pilvettömänä aamuna näyttää huimia lukemia. Virallinen noteeraus on useimmiten paljon vaatimattomampi. Ero voi olla jopa kymmenkunta astetta.
Virallisilla säähavaintoasemilla mittausolosuhteet pyritään saamaan vertailukelpoisiksi. Niinpä mittarit sijoitetaan eroon rakennuksista tasaiselle pihamaalle tai kentälle. Ne ovat ritiläseinäisissä ja valkeiksi maalatuissa kaapeissa, joiden ovi aukeaa pohjoiseen. Ne ovat kaksi metriä maanpinnan yläpuolella.
Kaapissa on yleensä neljä lämpömittaria ja yksi kosteusmittari. Maksimilämpömittarissa on elohopeaa. Minimimittarissa taas on spriitä, jo senkin takia, että elohopea hyytyy -39 celsiuksessa etanolin kestäessä yli sadan asteen pakkasta. Tämä mittari on vaakasuorassa asennossa. Toinen samanlainen laitetaan yön ajaksi maanpinnalle hallan toteamiseksi.
Virallisia mittauspaikkoja ei ole valittu sillä silmällä, että niissä saataisiin ennätyslukemia. Jos niitä tavoiteltaisiin, asemat sijoitettaisiin alaville paikoille notkoihin, joihin kylmä ilma valuu, koska on lämmintä raskaampana.
Suomen kylmimmät paikat
Kahdessa paikassa Suomessa on mitattu virallisesti yli 50 asteen pakkanen. Kittilän Pokan lisäksi Sallan Naruskassa on 6. tammikuuta 1985 kirjattu lukema -50,4 astetta. Naruska sijaitsee itärajan tuntumassa nelisen peninkulmaa Sallan kirkolta koilliseen.
Nämä kaksi mittauspaikkaa esiintyvät hallitsevasti, kun katsotaan viime vuosikymmenien ajalta vuoden alimpia lämpötiloja. Ennätyskylmät painottuvat selvästi Lappiin, mutta onpa joukossa muutaman eteläisempikin paikkakunta. Alajärven Möksyssä mitattiin 12. tammikuuta 1968 lukema 42,0 astetta, joka oli siis sen talven pakkasennätys.
Useimpina vuosina ennätys alkaa nelosella, monesti kuitenkin kolmosella. Vuoden 1992 pakkasennätys, vaatimattomat 35,3 astetta, mitattiin Utsjoen Kevolla.
Alin kuukausikeskilämpötila on mitattu Kuusamossa tammikuussa 1985. Jakson aikana vuorokausien keskilämpötila oli 29,7 astetta. Se tarkoittaa, että öisin pakkanen on paukkunut päälle neljänkymmenen lukemissa.
Joskus sattuu kovia pakkastalvia, kuten 1985 ja -87. Silloin ei puhu pohjoinen, vaan tuulet tuovat viestin Siperiasta.
Pisin pakkaskausi on koettu Sodankylässä juuri vuoden 1985 helmikuussa. Kaikkiaan 25 perättäisenä vuorokautena lämpötila laski vähintään 25 miinusasteeseen. Säätyyppinä vallitsi pakkaskorkea. Sellaisia esiintyy tyypillisesti Siperiassa, Kanadassa ja Etelämantereella. Siellä, tutkimusasema Vostokissa on mitattu maapallon kovin pakkanen, 89,2 astetta.
Avaruudessa vasta kylmää on. Mutta ääri ja laita tulee vastaan sielläkin. Alin mahdollinen lämpötila on - 273,16 celsiusastetta. Se on absoluuttinen nollapiste. Siihen perustuvan lämpötila-asteikon yksikkö, Kelvin on celsiusasteen suuruinen. Tavallinen huonelämpötila on tällä asteikolla noin 295 K.
Miltä pakkanen tuntuu?
Miltä tuntuu todellinen tulipalopakkanen? Vastaus sattuu silmiini Jörn Donnerin kirjasta Isän jalanjäljillä. Siinä poika kulkee isänsä Kain reittejä Siperiassa tämän tutkiessa suomensukuisten kansojen kieliä ja tapoja.
Matkallaan Jeniseiltä Obille Kai Donner kohtasi siperialaisen kylmyyden. Hän toteaa, ettei 40–49 astetta tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule.
”Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavoin kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikään kuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa”, tutkija kirjoitti.
Kai Donner kiinnitti huomiota myös siihen, että jos sattuu vetämään hirmupakkasella henkeä suun kautta, niin ilma tuntuu tarttuvan kurkkuun.
Tästäkö nimitys tulipalopakkanen? Ehkä. Todennäköisempää on, että kun hirmupakkasilla on jouduttu lämmittämään oikein olan takaa, ovat savupiiput halkeilleet ja aiheuttaneet tulipaloja. Niiden sammuttaminen on ollut veden jäätymisen takia mahdotonta.
Kohta 40 vuotta sitten olin tekemässä Purnumukan lapinkylän miesten kanssa ”viimeistä perinteistä” ettomatkaa porojen keräämiseksi Koilliskairasta erotusaitaan. Läksimme pororaidossa umpihankeen kuuden peninkulman jotokselle kohti rajatunturi Talkkunapäätä.
Helmipakkasta piteli kohtuullisesti 30 pykälän verran. Yövyimme kahdessa vastakkain asetetussa laavussa, umpilaavossa, rakovalkean lämmössä. Nukuimme havujen päällä täysissä tamineissa ilman kenkiä jalat tulta kohti. Vettä sulatimme lumesta suuressa kattilassa. Hankalinta oli tarpeiden toimittaminen.
Mehän pärjäsimme, niin myös porot, jotka kaivoivat jäkälää kuusikon kätköissä. Jollei tulta olisi voitu virittää, olisi vielä ollut yksi konsti. T.I. Itkonen kertoo teoksessaan Suomen lappalaiset, että silloin lumeen kaivetaan kieppi eli makuukuoppa. ”Jalat peitetään lumellä puolireiteen; kovalla pakkasella pannaan säärten päälle varpuja, jottei lumi jäädy poronkoipisiin säpäkkeihin. Kuoppa voi olla lyhytkin, ja tällöin jalat työnnetään pehmeän umpilumen sisään.”
Reissun aikana ei porojen lisäksi monta elävää nähty; riekkoja kuitenkin. Nehän ovat talvifakiireja. Niillä on vitivalkea, tuuheahöyheninen lumipuku ja lumijalka sekä leveät, lapiomaiset kynnet. Ja riekot osaavat yöpyä kiepissä.
Etelässä pakkanen ei yllä Lapin lukemiin, mutta sen teho on viiman johdosta yllättävä.
Esimerkki olkoon vuoden 1987 tammikuusta. Hangon edustalla mitattiin poikkeuksellisesti jopa -34 astetta. Tuulta oli samaan aikaan 10 metriä sekunnissa. Tällaisen pakkasviiman vaikutus elolliseen on sama kuin Siperian huippupakkasen tyynellä säällä.
Paleltumisvaara alkaa jo viattomalla yhdistelmällä: pakkasta 15 astetta ja tuulta kuusi metriä sekunnissa. Jos tuuli on kovaa, ei pakkasta tarvita kuin 5–10 astetta niin paleltumisvammoja alkaa ilmetä.
Hymy 1-2008
Teksti ja kuvat:
Tuoreimmat juorut
Kommentit (1)
1.
Lieneekö tuo itse Atte Pakkanen?
2.4.2008 klo 17.58, eehoo (vierailija)
Tulosta | Lähetä kaverille
Kommentit (1)