Tämähän se vasta pöljä on

Myttyhuuli neropatti

Strategiset kolme senttiä

9.9.2013Asiasanat: Marianne Kallio, Marianne Kallion blogi, liikenneonnettomuus, kolari

Istun liikenneruuhakassa ja harmittelen aikaa, joka tuntuu jämähtäneen tähän hetkeen, silloin ei tule ajatelleeksi miten pientä se on. Ei osaa arvostaa sitä, että kaikki on muuten kunnossa.

Eräänä syksyisenä yönä jolloin olin tapaamassa kavereitani tarkoitus oli viettää iltaa rennosti, hieman välimatkaa arkeen ottaen. Jokainen on mieltänyt, että kavereihin voi luottaa, eikä tule ajetelleeksi, että joissain tilanteissa olisi hyvä miettiä hieman pidempään. Aina sellaiseen ei ole mahdollisuutta ja se tilanne tuli minulle avatessani auton takaoven.

Istuin autoon, kaverini istui kuskin viereen. En tiennyt, että auto oli ajokunnoton, täysin romuna vaihteita myöten. Kuski painoi kaasua ja lähti ajamaan. Istuin kuskin takana ja etsin turvavyötä. Auto ajoi jo 100 kilometriä tunnissa, suoraan hidasteen ohi. Auto hyppäsi ilmaan ja kaartui ympäri. Pyörin auton sisällä kuin tehosekoittimessa. Pää osui kattoon, tuolin kulmaan. Kuulin vain huutavan äänen ”onko kaikki kunnossa siellä?”. Tajuni sumentui tämän jälkeen täysin.

Auto oli lentänyt täyttä vauhtia päin puuta. Kuski oli hereillä ja ystäväni etupenkillä myös, mutta minulta oli lähtenyt taju. Ovi oli tullut puoliksi sisälle, osuttuaan mahdollisesti isoon kiveen ja osunut kylkiini. Kuski ja ystäväni tajusivat tapahtuneen ja huomasivat minun olevan takapenkillä tajuttomana. He saivan auton sisältä kannettua minut ulos. Auto varmaan räjähtäisi. Jonka vuoksi minua kannettiin sylissä lähimmälle tielle. Olimme lentäneet keskelle metsää autotieltä.

Ystäväni ja kuski kantoivat minua parisataa metriä eteenpäin. Ambulanssit ja poliisit etsivät meitä. Poliisit olivat luulleet, että lähdimme karkuun, vaikka luulimme auton räjähtävän. Minut laskettiin sinä sateisenä päivänä asfaltille, keskelle märkää lätäkköä. Pääsin kunnolla tajuihini ja ymmärsin tapahtuneet. Silmiäni häikäisi sokaiseva valo, jalkojani nosteltiin.

Lopulta ymmärsin, että he kysyivät toimiiko kädet ja jalat. ”Tottakai ne toimii, mutta pää on halki kivusta” sanoin. He ihmettelivät, kuinka kukaan ei ollut halvaantunut tai vaurioitunut pahasti. Poliisit kertoivat, että olisimme kuolleet, jos auto olisi ajatunut 3 senttimetriä sivulle, isompaan kuuseen. Minut kannettiin ambulanssiin, olin shokissa tapahtuneesta.

Pääsin sairaalaan sängylle, huomasin että toinen kenkä oli jäänyt kolaroituun autoon. Toisen kengän pohja oli irronnut ja vielä jotenkin jalassa. Olin läpimärkä. Hoitajat tulivat tarkastamaan minut ja sanoivat laittavansa nesteytystipan käteeni. Jonka jälkeen saisin kaksi kipupiikkiä. Olin edelleen shokissa, mutta tajuissani kuitenkin. Kipupiikit laitettiin ja jouduin viellä olemaan tarkkailussa.

Se, että kävelen ja olen elossa viellä, oli 3 sentistä kiinni. Kiitos siitä, ylemmälle taholle.

Toim. huom. Vaikka Marianne onkin tällä hetkellä BB-talossa, kirjoitti hän varastoon blogikirjoituksia julkaistavaksi talossa olon ajaksi.