Nuoruuden hulluus
Punaviinilasi ja aski röökiä, keittiön ovi kiinni ja koneelle juttelemaan tuoreimmat kuulumiset ja turhuudet kavereiden kanssa. Parviaisen pikaliitto nuoren 19-vuotiaan kanssa, ehkä hieman huvittavaa mutta onhan tässä aineksia oikealle suhteellekin. Hugh Hefnerin ex-kihlattu vaikuttaisi olevan idioottimainen lehmä, joka levittelee entisen kumppaninsa sänkytaidot(tomuuden?) pitkin maailman lehtiä ja onko se Geri Halliwelin maha nyt niin kauhea kuin media antoi ymmärtää?
Nenän edessä makaa vihko jossa on luonnostelmia huomisten kuvausten tyyleistä ja asuista. Viime yönä istuin tässä tekemässä samaisia luonnoksia ja jännitin torstain kuvauksia. Väänsin itselleni myös ensimmäistä kertaa ikinä ripsipidennyksen, vaikka olin skeptinen työn jäljestä,- tätä kun ei suositella tekemään itsellensä. Voinen sanoa että siinä hetkessä oli kyllä kaikenmaailman povailijoiden ilkkumiset ”glamour” elämästä kaukana.
Helvetti.
Ihan normaali nainenhan tässä ollaan, tiskaan samat paskaiset astiat kuin muutkin nuoret yksineläjät, käytän koirat pihalla tukka nutturalla ja verkkarit haaroihin vedettynä, käyn kaupassa niillä rahoilla joita työstä siunaantuu ja pyrin kerryttämään kassaa kuukausittain isommaksi.
Moni on ennen ja blogini aikana spekuloinut minkälainen ballerina se täällä kuvittelee olevansa kaiken yläpuolella ja elävänsä fantasiatodellisuutta jossa glamour, biletys, raha ja itsensä esiintuominen ovat ainoat kantavat syyt jatkaa päivästä toiseen.
Myönnän olevani nuori nainen jolla ajatusten ja ääneenpuhumisen välillä on harmittavan kapea väylä suodatinta, enkä usko itsekään olevani puolissa puheistani absoluuttisen oikeassa.
Pohdiskelen ääneen ja odotan rakentavaa palautetta päivittäisistä asioista, psykologisesta katselmuksesta julkisuushulluuteen, joka todellisuudessa kalvaa suurta osaa nuoresta väestöstä.
Ainakaan meikäläisen elämä ei koskaan ollut ”pappa betala”.
16-vuotiaana naamaan iski karu arki kun elämän opintäyteisin vaihe, koulukoti jäi taakse. Siinä sitä seisoin vuosien laitoselämän ja auktoriteettisen kasvatuksen jälkeen Nummelan bussiasemalla kassieni kanssa, itku kurkussa. Oli aikuistuttava ja yritettävä parhaansa työn ja koulutuksen kannalta. Ongelmana oli se suuri kysymys, joka on puolestaan nuorisolle sekä hyväksi että pahaksi.
-Mitä hittoa tässä pitäisi opiskella, kun ei tiedä vielä kuka on?
Ei elämää silloin ajatellut matkana jonka aikana oma persoona muokkaantuu niin hiljakseen, että lopullista tulosta on ihan turha jäädä odottamaan. Odotti vain vastausta joka ilmestyisi vuosien saatossa kuin tyhjästä ja sitä vain ”tietäisi” mitä haluaisi.
Koulujen sijasta lähdinkin sitten työhön, jollain oli elettävä kun tukiverkostoa ei ollut. Paitsi valtionkassa, mutta sillähän ei mentäisi edes uutta imuria ostamaan.
Kuurasin suoraan sanottuna rikkaiden, miehiinsä ja elämäänsä katkeroituneiden rouvien vessanpönttöjä ja lattioita siivousfirmassa nuoruusvuodet, kun muuhun ei alle 18-vuotias kelvannut. Ei tietenkään edes kassalle.
Siinäpä sitä meni vuosia, perheeseeni tuli koirasisarukset, poikaystäviä oli, suhteita harjoiteltiin ja niitä päätettiin. Niin ystäviin kuin miehiinkin.
Ja tulihan sitä tehtyä virheitä. Ihan pirusti.
Väitän kuitenkin olevani niin lujasta puusta veistetty että opin läksyni ja yritin parhaani. Suurimpana pelkona hiljaisen ”joojoo” lapsuuden jälkeen jäi ajatus, etten saa itseäni kuulluksi. Näin ihanneihmisen olevan suora, mielistelemätön ja sympaattinen hahmo jonka ympärillä ihmisillä olisi hyvä parveilla.
No, tiputtiinhan siitäkin pilvilinnasta.
Todellinen elämä ei tuntunutkaan menevän niin.
Oli karua huomata kuinka luottamus ja lojaalius lähimmäisiä kohtaan rikkoontui varsin pienistäkin kolahduksista tuhannen tuusannuuskaksi.
Ja kyllä siinä sai monesti mennä itseensäkin.
Muistan yhdenkin tapahtuman kuluneilta vuosilta kun aivan käsittämättömässä humalassa juhlittiin likkakaverin kanssa vantaalaisessa baarissa varsin hyvässä hengessä ja lopulta tilanne kuitenkin kärjistyi nokkien-nostelu riitaan miehestä.
Miehestä jota itse en ainakaan koskaan rakastanut, mutta jonka kanssa jonkinlaista kanssakäymistä oli toki ollut. Armottomassa humalassa meinasin jo käydä kilpasiskon ja tuolloisen ystävän tukkapäähän kiinni kun pysähdyin onneksi sekunniksi ajattelemaan miten naurettavaa fyysinen väkivalta olisi.
Tämän kuningasidean korvasi paljon julmempi ja vittumaisempi idea. Kävelin pöytäämme ja nappasin siellä olleen likkakaverini laukun kaikkine sisältöineen. Ja ei muuta kuin laukku Heurekan jokeen ja takaisin klubille kuin mitään en olisi koskaan tehnytkään.
Seuraavana aamuna heräsin maailman tärähdyttävimpään krapulaan. Aluksi ei ollut edes muistikuvaa mitä oli tehty, miksi, missä ja milloin tultu kotiin.
Ja sittenhän jo valkeni.
Se pirun laukku! Voinen sanoa että nöyränä tyttönä kipitin hetken kuluttua etsimään tyttökaverin laukkua ojikosta ja häpeän saattelemana varmistin kaverini saavan laukkunsa takaisin. Kirjaimellinen kokemus siitä kuinka kosto ainakin omalle kohdalle tuntui niin pirun paljon pahemmalta kuin humalaisten nuorten tyttöjen riita jossa ei ollut päätä eikä häntää.
Kummankaan kohdalla.
Myöhemmin homma sovittiin hyvässä hengessä ja sain oman rangaistukseni idioottimaisuudestani.
Niinhän sen kuuluukin mennä maailmassa.
Ja tästäkin häpeällisestä tapahtumasta oli taas glamouri kaukana :D
Kuten on monesta muustakin asiasta joita arkisessa elämässäni teen.
Niin kauan kun itse maksan omat menoni ja kuluni, koen oikeudekseni elää elämää tahtomallani tavalla ensimmäisen ja viimeisen kerran ennenkuin on aika antaa tuntini omille lapsilleni.
Hyväksyen myös muiden tavat olla ja elää. Tässäpä ominaisuus jonka puute tekisi mielestäni ihmiselämän varsin surulliseksi kulkea.
Annan oman häpeäni, pelkoni, luuloni, kuvitelmani ja todellisuuteni blogeihin kaiken kansan arvosteltavaksi esimerkkinä siitä, mitä haluaisin muidenkin antavan lapsenuskoisessa katselmuksessani maailmasta, jossa jokainen uskaltaa.
Suoraansanominen ei ole loukkaus eikä halvennus.
Rehellinen ei ole aina ajattelematon.
Nuori ei ole automaattisesti tyhmä ja hukassa. Eikä vanha katkera taikka elämänsä ohittanut.
Ja kuinka ihminen voi epäonnistua jos yrittää?
Julkisuus ei ole tavoite eikä mielentila jossa eletään. Julkisuus on tapa elää arvosteltavana, oli se sitten pientä tai suurta julkisuutta.
Jokainen meistä voisi olla oman elämänsä julkkis.
Ja onkin.
Syksyä enteilevin halauksin, Tia
