Back From The World of Big Brother
No, se oli sitten siinä! Reissu BB taloon ja sieltä takaisin. Takana on yhtä hemmetin mediamyllytystä ja jatkuvaa vastailua, kuka teki, mitä teki ja kenelle, miksi näin? Oma pää tuntuu edelleen olevan enemmän tai vähemmän talossa ja niissä tunteissa joita siellä kävi läpi.Oli ikävää, oli hälinää, oli pelkoa, jännitystä ja tietämättömyyttä. Vastasinkin hakuprosessin aikana että suurimmat pelkoni koko elämässä ovat asiat, joille itse ei vain voi mitään. Olisi pitänyt osata jo silloin tunnistaa nuo pelot aika olennaiseksi osaksi elämistä isoveljen valvovan silmän alla. Mutta kun uteliaisuus voitti omat epäilykset ja taloon oli päästävä. Hyvä näin.
Ennen taloon astumista ihmisellä pyörii miljoona asiaa päässä. Olotilaa ei helpota tunne siitä että on sysännyt omat lemmikit hoitoon muille ja ukko kärvistelee täällä yksin miettimässä että miksi Tia roikkuu joidenkin hemmetin abtronic iskujen takia Mikaelin ja Benin käsivarressa kiinni. Sen verran allekirjoittaneelle on tullut ikää ja iän myötä ilmeisesti herkkyyttä että tuntui väärältä nukkua tuntemattomien kanssa samassa makkarissa, herätä siitä jyskyttävään krapulaan ja yrittää muistella mitä viimeinen nukahtamista edeltävä tunti pitää sisällään.
Alkoholi, väsymys, stressi / sen laukeaminen, viikkotehtävä ja morkkis tekivät mulle tehtävänsä. Kotiin oli mentävä vaikka kuinka pidin porukasta ja talosta. Ulkona on oikea elämä, oikeat rakkaat, tutut äänet, eleet ja ihmiset.Yllättäen oma pääni teki temput ja pyyhki monia asioita muistista. Tällä hetkellä tarkastelen ensimmäistä iltaa, sähköshokkeja ja karkaamisaamua joko tyhjien aukkojen tai potenssiin sata vedetyllä hidastuksella.
Karkaamisaamusta muistan vain että makasin sängyllä ja tuijotin vastapäätä olevaa seinää. En muista olenko puhunut muille, en muistaisi kylpyhuoneessa itkuani jos en videolta olisi moista nähnyt, en muista tiputtaneeni lenkkareitani keskelle olohuoneen lattiaa ja kömpineeni pesään paljain jaloin. Kyllä siinä on jyskyttänyt päässä jokin alkukantainen tarve päästä kotiin. Ja oikeastaan ainoana asiana päässäni oma perhe, Lex, Xandria, Asser ja Petsku. Siinä päiväkirjahuoneessa itkiessä olisi tehnyt mitä vaan että olisi saanut edes jonkun edellämainituista kainaloon, vaikka järsinyt oikean kätensä irti.
Se kertonee kaikille näistä tunteista ihan riittävästi. Morkkiksena vielä häpeä että pilaa muiden viikkotehtävän ja aiheuttaa kaikille kurjan viikon. Ei siinä paljoa naurattanut. Sekä tuotanto että tuotannosta irralliset BB:n osatekijät ovat olleet ainoastaan helvetin ylpeitä että kuuntelin omaa päätäni näinkin paljon ja toimin kuten itselleni on hyväksi. Moni ihminen pystyy menemään koirana talutushihnassa huumorin, houkuttimen, ajattelemattomuuden taikka suuremman päämäärän johdattelemana, mutta minulla oli kaikki täällä, mitä olisin voinut haluta enemmän kuin taloa ja sen haasteita. Heikkohermoisuutta vai itsetietoisuutta, up to you.
Kotona taas. Istuin ensimmäisen iltani keittiössä miehen kanssa ja kikattelin Asserin hullunkurisille hypyille aamutakkini hihaan. Pieni fretinpoika on ilmeisen onnellinen kun äiti on taas kotona. Pisin aika ikinä erossa toisistamme. Poika hukutti mammansa heti suukkoihin kun nähtiin ja Petsku näytti että kolmessa päivässä ei ollut edistymistä tapahtunut; Asser ei vieläkään pussaile isähahmoaan. Enkä ihmettele, pojilla on välillä kovat matsit siitä kuka on pomo. Ja joskus tuntuu että Asser on voitolla.
Seuraava aamu on täynnä puheluita, haastatteluja, uusia ihmisiä. Osa toimittajista yrittää provosoida kärjistämään asioita, mutta mitä näissä asioissa on kärjistämistä? Nauran ja toistelen olevani BB-historian suuri märkä läntti joka vollottaa enemmän kuin ehtii toistamaan vittu-sanaa. Luen juttuja asukkaista jotka oikeasti ryömivät sydämeeni yhdessä päivässä ja odotan tunti tunnilta että kohta me nähdään, koko porukka.
Selitän sitten kaikille ja kiitän elämäni kasvattavimmasta parista päivästä. Sain vahvistuksen ja hyväksynnän omalle elämälleni itseltäni menemällä BB-taloon. Jos nyt en vielä olekaan maailman paras tyttöystävä, niin tiedän etten ole enää minäminäminä-keskeinen lehmäkään joka kuvaili itseään joskus ikisinkuksi. Ei mikään täällä ulkona ollut muuttunut muutamassa päivässä, mutta ihminen todellakin muuttuu sillä hetkellä kun tajuaa olevansa lukittujen seinien sisällä, tuntemattomien ihmisten kanssa. Eikä tilannetta muuta kuin hullunkurisemmaksi se että koko kansa katsoo ja arvostelee. Samaan aikaan olin valmis antamaan itsestäni kaiken ohjelmalle mutta toisaalta kaikki jolle oli mitään annettavaa, oli täällä.Tässä siitä siis lopputulos.
Kysymys siitä, oliko epäreilua mennä taloon ja keskeyttää leikki heti kun siltä tuntui, eväten muilta hakijoilta mahdollisuuden taloon pääsyssä on hyvin yksinkertainen; Kaikilla on ollut omat tilaisuutensa päästä taloon. Tuotannolla on varmasti vinopino vara-asukkaita jotka ovat saaneet yhtäläisen mahdollisuuden päästä taloon. Kuten mekin. Ja nyt siihen sai uusi kilpailija (Amanda) mahdollisuuden.
Se että täällä menoa arvostelee muutamakin entinen, (muunmuassa leuaton) BB-kilpailija joka ei vain osaa tuntea myötähäpeää omaa itseään kohtaan, saati samaistua talon fiiliksiin/ihmisiin, aiheuttaa itsessäni pelkkää vitutusta. Isolla V:llä.Talon ”rumat” ihmiset sattuvat olemaan normaalia suomalaista kansaa joista jokaisella oli sydän ja tunteet kohdillaan vaikka tv:tä kuinka tehdäänkin. Ja nimeltä mainitsemattoman tulisi tämä tietääkin. Sehän on edellytys kyseisessä prosessissa.
Mutta surullistahan se on, huomata kuinka eräillä wannabe-julkisuus muuttuu julkiseksi idioottimaisuudeksi edellyttäen että kaikkeen täytyy lähteä mukaan, avioliittokonseptin turmelusta oman kroppansa häväisyyn, muiden arvosteluun vaikka varaa moiseen ei kumitisseillä ja 13-vuotiaan teinitytön egolla olisi. Oman itsensä kuuntelu ja oma hyvinvointi voi olla ”aikuisellekin” niin pirun vaikeaa.
Jokainen BB-talon asukas oli osana tutkailuani wannabejulkisuudesta. Jokainen tiesi että julkisuus tavalla tai toisella osuu eteen talosta päästessä, mutta monellekaan se ei ollut syy hakea tai edes tietoinen odotus. Kourallisesta hyviä asukkaita vain pieni murto-osa tulee jäämään julkisuuteen, enemmän ja vähemmän siksi että heillä on jotain annettavaa. Osalla asukkaista on jo entuudestaan oma alansa. Typerillä tempauksilla ja putkiaivoisuudella kun ei päästä puusta pitkälle. Onneksi on olemassa ihan normaali, oma elämä. Meillä kaikilla.
Tia
Tämä postaus oli Tia Kiurun viimeinen kirjoitus wannabe-julkkisbloggarina.
