Kympin pilu
Huomenta, pupumussukat!
Eilen nähtiin Idols-finaali, josta puuttui niin vauhtia kuin vaarallisia tilanteita. Jos niitä on joskus ohjelmassa nähty, niin hyvin ohjelmasta on vuosien mittaan saatu muodostettua nykyisen kaltainen marttaliiton kevätkokous. Tämä ei siis ollut mitenkään kohdistettu marttoja kohtaan, he tekevät hienoa ja arvokasta työtä. Toisin kuin Idolsin tuottaja Fremantle Media, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä värikästä, räväkkää ja rohkeaa viihdeohjelmaa parhaaseen katseluaikaan. Nyt he rahastavat brändillä ja vanhalla maineella tuottamalla ohjelmaa mahdollisimman halvan työvoiman avulla. Se näkyy.
Mainostelevision verkkosivut ovat tupaten täynnä tarinoita ja kertomuksia finalisteista ja humusta heidän ympärillään. Kun katsoo Ampparit-verkkopalvelusta näiden uutisten herättämää kiinnostusta, voi turvallisesti todeta, etteivät nämä viralliset uutiset näytä kiinnostavan juuri ketään.
Kuten jo edellisessä blogissani kerroin, osasin jo hyvissä ajoin ennustaa kauniimman sukupuolen edustajan voittavan seuraavan Idolsin. Siinä olin väärässä todetessani, ettei Diandra Flores näitä kisoja voita. Niin tai näin, Didi on Idolsin suurin voittaja. Viikko viikolta media on seurannut tämän 17-vuotiaan ilopillerin taivallusta viikosta toiseen, alkukarsinnoista finaaliin. Diandralla on ollut melkoiset ennakkosuosikin paineet, mutta ylväästi ja kunniakkaasti hän on ne kantanut läpi koko tämän tuotantokauden, iästään huolimatta. Diandra on voittonsa ansainnut.
Kakkonen on ykkönen
Diandra on osoittanut turnauskestävyytensä, minkä johdosta hänelle suo voiton ilomielin. Mutta takaako kultainen kruunu siltikään ruusuista tulevaisuutta?
Ei, jos katsoo tähänastista Idols-finaalitaulukkoa.
- 2004: 1. Hanna Pakarinen, 2. Jani Wickholm.
Pakarinen pääsi toki euroviisuihin, missä sijoittui vaatimattomasti. Wickholm muutti sen sijaan Vesa Keskisen naapuriin kultaisen hevosenkengän välittömään läheisyyteen, joten täten Wickholmia voidaan syystäkin kutsua pelimieheksi, jolla on Tuuria mukana.
- 2005: 1. Ilkka Jääskeläinen, 2. Katri Ylander
Yhden levyn julkaissut Jääskeläinen katosi sittemmin viihdekentältä, Ylander sai aikaiseksi sentään useamman menestyvän levyn.
- 2007: 1. Ari Koivunen, 2. Anna Abreu
Hevi-Ari porskutti aikansa, mutta viime aikoina miehen on kuultu surkuttelevan köyhyyttä. Anna Abreulla on pyyhkinyt huomattavasti paremmin: parhaillaan sapattivapaalla oleva diskokuningatar on vaihtanut levy-yhtiötä Suomen suurimpien naistähtien kotiin Warnerille.
- 2008: 1. Koop Arponen, 2. Anna Puu
Vuoden 2008 voittaja Koop Arponen paloi loppuun Idolsin jälkeen. Anna Puu on sen sijaan menestynyt upeasti raikkaana ja maanläheisenä luomutyttönä.
- 2011: 1. Martti Saarinen, 2. Ali Elkharam
Viime vuoden Idols-kakkosen ei annettu levyttää laisinkaan. Ehkä olisi pitänyt, sillä nyt ykkönen floppasi niin rajusti, että Idols-levyjen vetovastuu siirtyi Sonylta Universalille. Kaiken kukkuraksi Suomen Sony Musicin toimitusjohtaja Kimmo Valtanen sai lähtöpassit yhtiöstä 13. huhtikuuta 2012. Siis sama mies, joka toi Suomen ensimmäisen euroviisuvoiton Suomeen Lordin avulla! Olisiko mies vielä talossa ja Idols Sonylla, jos Ali Elkharamin olisi annettu levyttää? Ei voi tietää.
”Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta”, vastasi minulle Andy McCoy, kun mustalaisjuuristaan usein puhunut rocktähti sai pohtia, voisiko hän kuvitella tekevänsä jonakin päivänä yhteistyötä jopa Suomen tunnetuimman mustalaisorkesterin Hortto Kaalon kanssa. Reilut puolisen vuotta myöhemmin kitarasankari esiintyi televisiossa yhdessä Hortto Kaalon kanssa Santeri Ahlgrenin Romano-TV-ohjelmassa. Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta.
Ei kaupallista potentiaalia
Andy McCoy ja Hortto Kaalo eivät esiinny Idolsin finaalilähetyksessä. Eikö Idols arvosta etnisiä vähemmistöjä? Pois moiset ajatukset, sillä onhan Diandrassakin chileläistä verta! Diandraa lukuunottamatta ohjelmassa nähdään supisuomalainen kattaus: Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, PMMP ja lauluyhtye Viisi. Olkoonkin, että suomalaisten myyntilistojen kärjessä komeilee tällä hetkellä niin Palefacen amerikkalaishenkinen rap-musiikki kuin Jukka Pojan jamaikalaishenkinen reggaepoljento.
Tästä muistuikin muuten mieleeni tarina Suomenlinnasta, missä sijaitsevasta Seawolf-levytysstudiosta alkoi Jukka Pojan ura levyttävänä artistina Soul Captain Bandin riveissä. Levyn tuottajat hakivat viisi kertaa tukea ESEK:iltä (eli Esittävän säveltaiteen edistämiskeskukselta) äänitteen valmistumiselle, mutta aina se evättiin. Lopulta kuudennen hylkäyskirjeen jälkeen he päättivät kysäistä syytä moiseen. Vastauksena Seawolfin tuottajalle Hannu Leidenille ilmoitettiin tylysti, ettei moisessa musiikissa ole kaupallista potentiaalia. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin Jukka Poika on Suomen menestyneimpiä artisteja.
Joten, kun kohumanageri Tuija Järvinen saa hylkäyskirjeen ESEK:iltä – kuten blogikollegani tekstistä taannoin luin - ei sen tarvitse tarkoittaa muuta kuin että hänelläkin saattaa olla käsissään Suomen suosituin artisti kymmenen vuoden päästä.
Mutta missä Idols-tähdet ovat kymmenen vuoden päästä? Siitä meillä ei ole vielä tietoa, sillä ensimmäisten Idols-mitalistien vuosikymmen voidaan summata vasta parin vuoden kuluttua. Ei kuitenkaan hyvältä näytä, ei todellakaan. Voittajan on helppo hymyillä, sanotaan, ja varmasti tämä on salamavalojen räiskeessä tottakin.
Tilastojen valossa kakkonen on pärjännyt urallaan paremmin - vaikkei olisikaan sitten saanut edes levytyssopimusta! Ainakaan Ali Elkharamilla ei ole Floppi-Martin taakkaa harteillaan.
Ketä Idols kiinnostaa?
Kuka sen tietää, kenessä on kaupallista potentiaalia? Äänestihän yleisö Martti Saarisenkin Idolsin voittoon! Miksi he eivät sitten ostaneet miehen levyä? Yksi vastaus voi olla, että Idols on menettänyt viehätysvoimaansa katsojien ja levyostajien keskuudessa. Niin Suosikki-lehden päätoimittaja Ville Kormilainen kuin Suomen johtavimman verkkomedian Staran ylläpitäjä Jocka Träskbäck viestivät taannoin Facebookissa, etteivät he ole saaneet mitään juttutoiveita lukijoiltaan viimeisen parin vuoden aikana koskien Idols-kokelaita. On hankala lähteä tekemään uraa idolina, jos yleisöä ei ole eikä tule.
Ketä Idols enää kiinnostaa? Kenties kansan syvistä riveistä löytyy vielä katsojia, jotka seuraavat Idolsia vanhasta tottumuksesta. Levykaupoissa heitä ei enää näy. Heille riittää Antti Tuiskun, Anna Abreun, Anna Puun ja Ari Koivusen vanhat levyt. Jos uudet Idols-levyt eivät ole yhtä hyviä, niitä ei sitten osteta.
Diandra Flores ja Susanna Erkinheimo ovat molemmat hyviä laulajattaria, mutta riittääkö se. Jos Universalin lauluntekijät eivät saa riittävän hyviä lauluja aikaiseksi, jäävät levyt kauppoihin. Toki ne saavat radiosoittoa kaupallisilta aalloilta, mutta liika tuputtaminen kääntyy usein artistia itseään vastaan, jos laulut eivät kanna.
1990-luvulla suomalaisia lähti sankoin joukoin Helsingistä Viroon ja Tallinnan Mustamäen torille ostamaan halpoja piraattilevyjä, venäläisiä sotilasasusteita sekä juustoa. Kauppa kävi. Siellä väärennettyjen cd-levyjen liepeillä seisoskeli vanha hampaaton mummeli, joka kantoi kaulassaan kylttiä ”TERVE PILU, kympin kolikko”.
Vaikka mummelin tavaran sai polkuhintaan, jäivät kaupat tekemättä.
Pelastaako Liimis Sussun?
Viranomaiset lakkauttivat Mustamäen irstaan piraattitoiminnan 2000-luvulla, enkä tuota mummeliakaan ole sen koommin nähnyt. Mitäköhan hänellekin kuuluu? Nyt ovat kehissä uudet uhkakuvat: piratismi vaanii verkossa ja hampaattoman mummelin leivästä taistelevat nuoremmat ja eksoottisemmat toimijat.
Didin ja Sussun tarvitsee tuskin lähteä kaupittelemaan tervettä pilua, heillä on lahjoja muuhunkin. Didillä diskohumpassa, Sussulla suomipopissa. Ja jos Universal jättää syystä tai toisesta Sussun kortin käyttämättä, on hänellä varma pelastaja jo Idols-tuomarina tunnetuksi tulleessa Hype Recordsin Tommi ”Jonne Aaronin isoveli” Liimataisessa, joka on häikäilemättömästi liputtanut Sussun puolesta joka käänteessä. Mikäpä siinä. Sussu on näyttävä rokkimimmi, joka on osoittanut kehityskelpoisuutensa. Sussun äänessä on myös enemmän luonnetta ja persoonallisuutta kuin Didissä, ainakin toistaiseksi.
Didi on positiivinen ja sympaattinen, joka ei ole missään vaiheessa vaikuttanut negatiiviselta kisojen aikana. Ainakaan televisioruudulla. Levy-yhtiön koneiston kannalta hän onkin ihanteellinen ja puhtoinen idoli, jota kelpaa pyörittää koneiston kissanristiäisissä ja masinoimissa tapahtumissa. Didin rinnalla Sussu onkin ollut melkoinen rämäpää, joka ei ole peitellyt kriittisiäkään tunteita, jos sellaiset ovat nousseet pintaan. Näitä kahta vertaillessa Sussu tuntuu aidommalta ja vilpittömämmältä. Suomalaisemmalta.
Mutta kun Didi vetäisee Whitney Houstonin I Will Always Love Youn, tajuaa paatuneempikin kyynikko, ettei tätä kappaletta ole varmasti kukaan laulanut Suomessa yhtä hyvin. Ei edes edesmennyt Whitney itse. Nyt koneiston tehtävä on jauhaa Didille vain hyviä lauluja. Tehis-Masanakin tunnetun Matti Mikkolan sekä Olavi Uusivirran kynäilemä Onko Marsissa lunta taipuu Diandran käsittelyssä leppoisaksi diskohölkäksi, kun taas Sussun versio on kohtalokkaampi ja dramaattisempi suomirock-veto. Esiintymisessään Didi pesee kuitenkin Sussun, jos nyt ei sata-nolla, niin 62-38. Ja kuinka ollakaan, on tuo lukema myös yleisöäänestyksen lopputulos.
Diandra on siis voittonsa arvoinen. Nyt Universalin tehtävä on vain ratkaista, miten tehdä Diandrasta ja Diandran lauluista kiinnostavampia kuin Mustamäen torin kympin pilusta.
Teksti: Nalle Österman
