Idolsissa esiintyi kakku!
Oikein mukavaa sateen raikastamaa keväthappea kaikille Hymyn verkkosivujen fanittajille!
Lemuavaan Peacock-teatteriin oli saatu vieraaksi ruotsalainen (entinen) supertähti Alexander Bard. Mistäköhän Helsingin Kallion räkälästä tuo oli kaivettu? Tuoko elähtäneen näköinen partasuti joku supertähti? Hyi olkoon millainen resupekka!
Vaan eipä yksikään noista Helsingin Kallion räkälöiden supertähdistä - tai muista suomalaisista Idols-tuomareista - ole myynyt yli seitsemää miljoonaa albumia toisin kuin Bard yhtyeensä Army of Loversin kanssa 1990-luvulla.
Siksi Alexander Bardin mielipiteillä on painoarvoa. Vaikka miehen uusi elektrobändi Gravitonas kuulostaakin melko vanhanaikaiselta.
Idolikokelaat alkavat käydä vähiin, kehissä ovat enää Diandra, Susanna, Torsten sekä Heikki. Bardin mukaan laulajan ei pidä pelkästään näyttää ja kuulostaa hyvältä, vaan olla myös moderni. Kuka näistä kokelaista on sellainen?
Tässä jaksossa solistien kuuluu omistaa esittämänsä kappale jollekin läheiselle ystävälleen. Diandra omistaa Jenni Vartiaisen hitin Missä muruseni on tietysti äiteelleen, eli mammalle. Diandra laulaa hyvin, laulu soljuu vaivattomasti ja luonnollisesti, mikä on tietysti mukavaa. Vaan onko Diandran ääni hieman persoonaton? Bardin mukaan Diandra näyttää kakulta, mutta onneksi Bard kertoo pitävänsä kakuista.
Siitä kermavaahdosta syntyy vain melkoinen sotku, kun Bard ahmii Didin suihinsa.
Torsten on jälleen napannut akustisen kitaran kouriinsa tulkitakseen Leonard Cohenin Hallelujah-klassikon. Kappale sujuu Torstenilta tasapainoisesti ja hyvin nyt, kun nuorukaisella on tuttu ja turvallinen apuväline käsissään.
Bardin edessä se ei auta.
Bard ei näe Torstenin esityksessä persoonallisuutta. Toki tässä joukossa uskovainen trubaduuri on erilainen. Miten Torsten eroaa tuhannesta muusta uskovaisesta trubaduurista? Siinä onkin pohdittavaa. Bard antaa ymmärtää, että ikänsä puolesta 17-vuotiaalla laulajalla on vielä aikaa kehittyä ja löytää ainutlaatuisuutensa - jos hänellä sitä on. Vai tuottaako uskonnollisuus yhden massahypnotisoidun lampaan jälleen kerran?
Jäämme odottamaan.
Reikä puhuu
Jaakko on aviomies ja Sussun kaikuluotain, ainakin jos Sussun esittämää Freemanin kappaletta on uskominen. Merimieshenkinen laulu on saanut Sussun pukeutumaan Minni Hiireksi, mutta maalaisromantiikkaa tihkuva vaatetus näyttää Sussun yllä vähän tanttamaiselta. Kappale ei tunnu istuvan naiselle ongelmitta: Sussu esiintyy jäykästi ja laulaa nenäänsä. Bard toteaakin Sussun olevan liian hyvä ollakseen ujo.
Nelikon heikoin lenkki Heikki ei saa Bardilta synninpäästöä. Bardin mukaan Heikki on jatkossa vain siksi, että tytöt äänestävät häntä. Bard on oikeassa: Heikin laulu Egotripin Sininen-kappaleessa on epävireistä ja epävarmaa - mitä tämä mies tekee näissä kisoissa!?! Aiiih, korviin sattuu, tiputtakaa tämä mies jo pois!
Bardin vieressä istuva Laura Voutilainen yrittää jotain vielä inistä, mutta siellä taitaa nyt jokin toinen reikä puhua kuin suu.
Illan lähetystä höystetään vielä kahdella duetolla: jako on tehty näemmä nuoriin ja vanhoihin, 17-vuotiaisiin Diandraan ja Torsteniin sekä 27-vuotiaisiin Heikkiin ja Susannaan. Tämän skaban voittavat nuoret, vaikka Heikki duetossaan petraakin. Bard hehkuttaa Didiä estoitta kuvailemalla hänellä olevan potentiaalia vaikkapa sukupolvensa äänitorveksi Suomessa!
Nähtäväksi jää.
Ainakin Didi suoriutuu lauluesityksestään paremmin kuin seuraavaksi uuden Kokonainen-kappaleensa esittelevä Idols-tuomari Laura Voutilainen. Laura kuulostaa kappaleen alussa alavireiseltä ja hengettömältä. Lauran seksikkyyttä yritetään korostaa kultaisesti kimaltelevalla minimekolla, mutta kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää eikä liika paljas pinta aina seksikästä.
Onneksi Alexander Bardin ei tarvitse kommentoida Laura Voutilaisen esiintymistä.
Jakso saa arvoisensa loppuhuipennuksen, kun umpisurkea lääketieteen opiskelija Heikki tiputetaan vihdoin kisoista. Hänen kuuluisat viimeiset sanansa kuuluvat: ”Tästä tää alkaa, nyt tehdään musiikkia!”
Olen pahoillani, Heikki, mutta tähän tämä loppuu. Ilmainen neuvo: Älä heitä hyvästejä päivätöillesi.
Teksti: Nalle Österman
