Ennustusta automaatilla
Kohtalaisen paljon liikkuvana olen viime aikoina törmännyt varsin ärsyttävään tilanteeseen.
Nimittäin nykypäivän tankkausautomaatit ovat suurta ihmetystä aiheuttavia hässäköitä, vaikka on niitä ihmeitä ollut ennenkin. Joskus on tullut nitkutettua tankin täydennystä käsipumpulla.
On kuitenkin hienoa, että tekniikkaa uusitaan ja litkun lorottelu tankkiin sujuu yskimättä. Vaikka uuden automaatin kohdatessa joutuu hetken miettimään sen oikeaoppista käyttöä, niin tämä on ongelmista pienin ja varsin vähäisin.
Ajelin hiljattain Koillismaalla ja menoveden ryystettyä loppuaan pysähdyin luonnollisesti eräälle kohtalaisen kookkaalle jakeluasemalle. Mittarit olivat hienot ja uudet kun olivat, jouduin silmäilemään hieman myös niiden käyttöä, joten en päässyt tankkaan niin sanotusti lennosta. Löysin oikean kolon kortille, mutta lähes samantien kone sylkäisi läpyskän ulos ilmoittaen näytöllä, ettei kortti kelpaa.
Kokeilin toisen ja kolmannenkin kerran, mutta tulos oli sama.
Niinpä kaivoin lompakostani seteleitä ja ajattelin tankkaavani niillä. Mutta eipä onnistunut seteleilläkään tankkaaminen, koska automaatti oli tarkoitettu ainoastaan ja vain korteille.
Mitä siis seuraavaksi?
Asemalla oli onneksi kaksi automaattia, joten pyöräytin auton toiselle puolelle ja toistin saman homman. Tällä kertaa kortti kelpasi ja näyttöön pamahti uusi yllätys; oli valittava summa, minkä edestä kone suoltaa menovettään. Enhän minä mikään ennustaja ole, joten näpyttelin omavalintaisen summan, 60 euroa. Tämän jälkeen kaikentietävä peltimöykky ilmoitti ystävällisesti, ettei summa kelpaa. Mitä ihmettä, miksei kelpaa? Katetta oli, joten ei se ainakaan sen takia alkanut kiukutella.
En tiedä paljonko tankkiini mahtui, mutta kahdellakympillä ei irtoaisi kuin liraus ja neljäkymppiäkin tuntuu näillä litrahinnoilla pieneltä, joten karkea arvioni kuudesta kympistä saattaisi mennä suhteellisen lähelle totuutta.
Arpominen ei kuitenkaan ollut koneen mieleen ja suuri kaksintaistelu oli valmis alkamaan. Pieni puna niskan päällä peruin kuusikymppiä ja näpyttelin 70 euroa. Tällä kertaa kone likimain kiitti tarjouksesta ja hyväksyi summan.
Eipä sitten muuta kuin jännittynein mielin lorottelemaan. Naulitsin silmäni mittariin ja kun summa oli ylittänyt kuudenkympin, hidastui bensiinin tulo, mutta letku jatkoi sitkeästi antamistaan annettuun summaan saakka.
Sanonpahan vain, että voi hemmetti, mikä jännitysnäytelmä. Olisihan se tankki vetänyt vielä jonkin verran, mutta enpä uskalla lähteä summaa arpomaan. Tällä tankkauskerralla heräsi monta kysymystä. On nimittäin suuri vaara, että harvemmin asutuilla seuduilla saattaa matkanteko katketa ”teknisiin ongelmiin”.
Mitä tehdä, jos kortti ei toimi ja samainen automaatti ei huoli seteleitä? Entäpä sitten, kun on pakko ryhtyä ennustajaksi ja pohtia, minkä verran tankki milloinkin vetää. Miksi tankkaus on rajoitettua? Vielä hetki sitten oli niin vaivatonta ja muutenkin yksinkertaista napsauttaa pistooli tankkiin ja lorotella haluamansa määrä.
Minkä takia kaikki pitää tehdä niin vaikeaksi. Onko kuuluisilla Daltoneilla ehkä jotakin osuutta asiaan? Jokainen voi ajatella kohdalleen, miltä tuntuu seisoa torvi sinisenä talvipakkasessa, kun menovesi on loppu ja automaatit kiukuttelevat.
Viisailla ihmisillä, joita riittänee varsin paljon, lienee ratkaisu myös tähän ongelmaan.
Kesäisin menoterveisin
Anne Anttila
